....9.2011
Ihan alkuun oli peloista pienin: iskeekö krabbe vai ei. Eilen olimme kuitenkin kaikki riehumassa yksissä kotipippaloissa. Onneksi aktiivisuustasoni ei kuitenkaan järkkynyt ja pystyin pitämään lippuani korkealla, olenhan kuitenkin ristitty täällä ”aktiivimaijaksi”! ...täytyy kai tunnustaa sen aika usein muulloinkin pitävän paikkansa. Nyt, ensimmäisestä kynnyksestä selvittyäemme, lähdimme suuntaamaan itseämme Pig´s Peakillepäin hevostelemaan.
Pelkokerroin lisääntyi, kun kyllästyimme kombin odotteluun ja liftasimme ensimmäiseen lähestyvään autoon. Kuskienkin mielestä ideassa oli jotain pielessä, kun saatiin ensimmäisenä palautetta: ” you guys are nuts!” Mutta toiminta sujui nyt niin kätevästi (-sairaan hyvä säkä..), että mietittiin tän olevan jatkossakin oiva kulkumuoto! Täälläpäin lifatus on ihan todellisuudessakin hyvin yleistä, pääasiassa rahan säästösyistä. Ehkä se kuitenkin parhaiten sopii ihan paikalliselle väestölle.. Liftauksen jälkeen otimme kombin ratsutilallepäin. Kombissa taas länkkäriä kusetettiin ja me hölmöinä maksoimme melkein triplasti liikaa. Kyydin hinta pitäisi kysyä aina muilta matkustajilta ja antaa tasaraha. Paluumatkalla olikin kuski ihan ihmeissään kun maksoimme lähtiessämme ”vain” oikean hinnan.
Matka ei päättynyt tähän: kuski jätti meidät todella kauas hevostilasta ja me lähdimme kävelemään vieläpä väärään suuntaan. Jälleen! Tänne meitä johdatti ”hevosen” lannan tuoksu. Ja mulle naurettiin, etten tiedä hevosen ja lehmän lannan hajueroa! No, tosiaan tämä hajuarvio osoittautui kilometrin päässä virheelliseksi. Todellinen lanta löytyi hikisen viiden kilsan seikkailun jälkeen, käytiin kahdessa talossa kysymässä neuvoa ja yksi tyttö oli lähetettiin saattamaan meitä perille. Tänään sääkin yhtäkkiä lämpesi 25 asteeseen ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Niin kerrankin voi onneksi todeta elävänsä afrikanaikaa, sillä Suomessa meidän ratsastuksemme olisivat menneet jo reippaasti sivusuun.
Itse pelottavin juttu (itseasiassa koko reissun aikana) oli kuitenkin ratsastus. Tieto lisää tuskaa, ja nyt päällimmöisenä oli pelko tippumisesta, paikasta paikallisessa sairaalassa ja pahimmassa tapauksessa vielä paikallisessa kuntoutuksessa! Mä olin maalaillut pelkojuttuja, niin paljon että käytäntö oli melkein positiivinen yllätys. Ninalla sen sijaan oli vielä hyvät muistikuvat viimeratsastuksestaan, ja olikin sitten kauhusta kankeana koko tunnin maastoreissumme. Hän oli kuitenkin laskelmoinut, että meille ei oikein riittäisi pari tuntiakaan hevosen selässä. Mutta nyt tunti oli todella Enough! Maastot olivat kyllä jälleen hienoja, harmi vaan ettei niitä paljoa ehtiny katselemaan. Ratsastelimme (-kuulemma;) vuorten keskellä ja pikkujärven rannassa, reissu oli oikeasti ihan hauskakin. :D ..mutta muistin taas, miksi mielummin itse kävelen tai juosken ja jos saan käsiini vielä 14 keppiä ja yhden pallon, niin olen vielä tyytyväisempi. Hevosen selässä ei voinut edes syödä eväitä!
Paluumatkamme alkuun saimme kyydin kompeille tilanomistajalta. Täällä tosiaan paikalliset ovat huippuystävällisiä ja auttavaisia, meidän onneksemme J. Kaupungissa pelkokerrointa nosti kerrankin sen hiljaisuus. Seikkailimme tyhjän kauppakeskuksen läpi ihan varmoina, että nyt jos joskus meidät ryöstetään. Kävimme vielä ravintolassa syömässä itsepaistettavia pihvejä. Lopuksi otimme lähimmän taksin ja vielä loppujännitykseksemme kävelimme viimeisen puoli kilsaa hostelllille ihan pillkopimeässä.
Huh huh, Puh! Kaikesta huolimatta jälleen leppoisan ajaton päivä Swazimaassa J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti