Maalissa! :)

Vihdoista cviimein tyoharjoittelu on finaalissa ja olen vapaa nostamaan repun selkaani ja suuntaamaan askeleeni kohti Keski-Afrikkaa.

Jokainen paiva on ollut toistaiseksi pelkkaa positiivista yllatysta, kaikki on sujunut niin hyvin. Ainoastaan viimeoinen hieman kuumottava 'meksikon pikajunamme' palautti jalat erittain tehokkaasti Afrikan tantereelle. Tasta on hyva jatkaa huomenna Victorian putouksille ja seuraavaksi yoksi viela pari dollaria halvempaan pikajunaan... : )

Ma hiljenen nyt, ettei tule turhaan tylsia matkujuttuja enempaa.

Heippa ja antoisaa pikkujouluaikaa!

Hän, joka otti innoissaan kuvia omaa pitsaansa ihan itte täyttäneestä Tuomaksesta ("mies keittiössä,aaaa!")
ja huolehti, että mun kalja on varmasti se ensimmäinen..

Kotikontujamme

Under the African Sun

Aurinko kärventää ja alkaa tosiaan olemaan kunnolla kuumaa. Tätä on odotettukin, vielä viime viikolla istuin toppatakki päällä kampaamossa! Jees, nyt on letti tosiaan afrikkalaisella tyylillä lisähiuksineen. Sää vaihtuu päivittäin ja paikkakunnittain todella nopeasti.  Viikko sitten olimme Mosambicin rannalla, 300 kilometrin päässä täältä, tyytyväisinä nahkaamme grillaamassa, kun kotiin palatessamme vastassa olikin kymmenen astetta ja vesisadetta. Näin ajauduin siis toppatakkiin Afrikassa. Hyvin vaikea uskoa, vaikka taisin kai tietää tästä mahdollisesta kylmyydestä ennakkoonkin tai olisin tiennyt jos olisin uskonut!

Mosambicin reissuun lähdettiin pääasiassa suomalaisten juoppojen kesken. Köyhyys paistoi rajan toisella puolella kirkkaasti silmiin: paljon sekä ammattikerjääjiä että kerjääjäpikkupoikia, jotka käyttivät taktiikkanaan myös kohtalaisen ontuvaa kyttäystä = istuivat esimerkiksi rannalla meidän vieressämme koko päivän vaanimassa..  vaikka olihan meistä aina joku skarppina tai ainakin hereillä koko ajan. Tuimme siis paikallisia vain ostamalla maksimihinnoiteltua tavaraa. Köyhyyttä näkyi siellä myös maalaismaisemassa, nyt pääsimme näkemään tavallisia, afrikan mielikuviamme vastaavia, yksittäisiä pieniä asumuksia keskellä punahiekkamaata.Myös ihmiset olivat laihoja ja sopivat peruskäsitykseemme juoksevista afrikkalaisista.  Maputo oli kaunpunkina tosiaan hyvin portugalilainen verrattuna Swazimaan enemmän afrikkalaisiin kaunpunkeihin, jotka rakentuvat aika matalista taloista aika lailla ilman kaavoja (veikkaisin). Maputo oli siis ihan kunnon kaupunki virallisine takseineen ja ryöstäjineen. Pysähdyttiin vain syömään, joten näitä kumpiakaan ei onneksi tarvinut tavata, yksi meistä olikin ryöstetty siellä tässä jo aikaisemmin..

Swazimaahan selvittyämme me kolme fysioterapeuttiopiskelijaa aloitimme opiskelujemme viimeisen kolmen viikon mittaisen työharjoitteluosuuden Mbabane Government hospitalissa. Sairaala on Swazimaan isoin ja tarkoitettu koko kansalle (jolla on rahaa päästäkseen sisälle). Sairaala on valtion tukema ja ilmeisesti lääkäri kustantaa yhden euron verran ja antamamme fysioterapia 20 senttiä. Edellinen yksityinen työpaikkamme oli tosiaan monin kerroin kalliimpi 3 euron kertamaksullaan. Sairaala on tottakai suomalaiseen makuun järkyttävä, mutta toisaalta onnistuin yllättymään ihan positiivisesti olosuhteet huomioon ottaen. Tosin seuraavaksi olinkin jo pyörtymässä.. tästä selvisin onneksi Ninan talutuksella :D Olemme viihtyneet sairaalassa kuitenkin tosi hyvin: ohjaajamme ovat hauskoja ja rentoja (ei ollenkaan muita tarkkailevaa ja hiillostavaa superfyssariainesta). Työtä tehdään hyvin itsenäisesti ja se sopii ilmeisen hyvin ohjaajillekin, jotka sen aikaa swazilaiseen tapaan hengaavat ja popittavat etelä-afrikkalaista musiikkia.

Nyt alkaa taas elämä voittaa, kun työpäivän pituus on vähentynyt monia tunteja työmatkankin lyhennyttyä. Mikä parasta, enää ei tarvitse kävellä päivittäin kolmea kilometriä teollisuusalueen läpi, mikä oli raskasta ennen kaikkea henkisesti. Nyt alkaa muutenkin tottua paikallisiin tapoihin kuten kosimiseen, I love You – Tunnustuksiin,heh, ahneuteen (kaikki viedään, kaikkea voi pyytää ja ennen kaikkea syödä niin kauan kuin irtoaa) ja siihen että ”afrikka yllättää päivittäin”. Yritetäänkin nykyään harjoitella tavoille ja pitää mielessä motto: ”kaikkea voi tehdä, kunnes kielletään”.  Se on osoittautunut todella vaikeaksi: lauantain grilli-pizzajuhlissa paikalliset kyllä hakivat ruokaa meidän lautasiltamme mitään kysymättä, mutta kukaan suomalainen ei vain kyennyt menemään ja ottamaan pizzaslaissia. ..toki omaa hölmöyttämme sekin..Ja tää syöminen ei johdu siitä, etteivätkö ihmiset täällä olisi saaneet syödäkseen. Ruokaa syödään ihan valtavasti, niin paljon kuin vain on saatavilla. Eikä sitä voi olla huomaamatta jos hetkeksikään avaa silmänsä ja lisäksi huomioi asiakkaiden metabolisen oireyhtymän ongelmia.."MEAT in the right places" - on ihan suurinta huutoa täällä ja ehdotonta jos haluaa saada swazilaisen miehen. - harmillista meille :D

Viimeisiä viedään työharjoittelussa ja nykyinen rento aikataulumme on mahdollistanut myös loppuelämämme tarkemman suunnittelun. Lähdetään siis hieman yli viikon päästä reissaamaan busseilla ja junilla pohjoiseenpäin sisämaassa ja itärannikolle. Tarkoituksena on päästä Victorian putouksille ja Tansanian rannikolle Zanzibarille ja Mombasaan.  Katsotaan, kuinka tässä käy. Tässä kuitenkin pläänien plääni:

17.11 Johannesburg 19.11 Bulawayo (SIB) 20.11 Falls-Livingstone (SIB-Sambia) 21.11 Kapiri Mposhi (Sambia) 27.11 Dar es Salaam, Zanzibar (TAN) 1.12 Mombasa (KEN) 6.12 Dar es Salaam ja lennot Kapkaupunkiin tai Durbaniin tai vasta 12.12 lennot JHB ja 15.12 Suomi Finland

Hei Hei !

Terapiahetki á la doctor

Lähtiskö?

Nyt se syntyi!

Pöytä koreaksi lähtömme kunniaksi :)

Olimme huippuotettuja, kun paikassa missä säännöstellään kaikkea paperista lähtien, pistettiin meitä varten juhlat pystyyn. Tarjoilut oli ihan viimeisen päälle ja juhliin osallistettiin koko henkilökunta siivooja-hoitajista "lääkäreihin". Olimme tosiaan viimeistä päivää nyt Sheshire Homessa ja tästä jatkamme Government hospitaliin.

Swazilandiaa (varoitus 2: pitkän kaavan kautta..)

23.10.2011

Ollaan painettu hommia oikein olan takaa tämä viikko, ihan on suomitytöllä edellisviikkoista lonkan vetoa ikävä. Nyt päivät ovat venyneet matkoineen kymmeneen tuntiin, iltaisin on ehtinyt vain hieman urheilemaan jotain ja syömään sekä paketoimaan (toivottavasti) viimeiset ammattikorkeakoulun kokeet pulkkaan.  Tämä oli myös viimeinen kokonainen työviikkomme Sheshire homssin ruokalistoilla. Alku viikosta saimme mukavasti vapaat kädet työskentelyyn, kun yksi todellisista fyssareista oli lom.. siis jossain kehityspäivissä. Oli jopa ihan kehittävän tuntuinen työviikko meilläkin, jee!:) Viimeiset kokeemme tosiaan järjestyivät koulun puolelta sujuvasti(- kyllä vain!), mutta täällä päässä oli meneillään aikamoinen järjestäytyminen. Suomalaiseen kuitenkin kohtalaisen järjestelmälliseen logiikkaan ei vain istu tällainen säätäminen. Kyllä, liikaa säätöä jopa mun makuun. Ensimmäisinä työviikkoina toimme Turun ammattikorkeakoululta töihin kasan leluja lapsille annettaviksi. Me ajattelimme yksinkertaisesti vain tuoda ja antaa ne. Loppupeleissä se meni, niin että mun käskettiin nimetä ja listata koko kassillinen leluja, koska lelut päätettiinkin jättää työpaikallemme lasten ”käyttöön”(=>kaappiin). Nyt ymmärrän iskäni vuosikymmenten kestoiset valitukset kehitysapujen ”turhuudesta”, kun eihän se apu tosiaan oikein mene oikeaan osoitteeseen, vaikka sitä tulisi omin käsin antamaan.. Toki kaikesta tavarasta on pulaa ja ihan ymmärrettävää että kaikki saatavilla olevat välineet otetaan. Pulaa tosiaan on kaikesta jopa tällaisessa kuntouskeskuksessa: paperit käytetään moninpuolin ja värikynät menevät ihan kuumille kiville. Asukkaiden toiminnallisessa iltapäivässä aikuisille annettiin meidän mielestämme lähinnä lapsille suunnattavissa oleva väritystehtävä. Tehtävähän osoittautuikin ihan menestykseksi, kun kaikki olivat innoissaan jo pelkästään värittämisestä.

Köyhyyttä on enenevissä määrin: kesällä Swazimaan hallitus romahti ja maa on ollut siitä lähtien aika sekaisin. Mielenosoituksia ja lakkoja on julkisenliikenteen, opettajien ja koulujen puolesta sekä lakimiesten toimesta. Hinnat ovat nousseet ja ruokakaupoissa ei tosiaan ole kovinkaan halpaa, oikeastaan vain liha on edullista. Huonekalut ja elektroniikka ovat ihan suomenhintaisia (tai sitten ne ovat feikkejä).  Bensa maksaa täällä euron litralta ja silti taksilla ajelu on lähes ilmaista. Toinen missä on halpaa on kampaamoissa: ottamamme afrikkalaiset lettikuontalot+lennot Suomesta maksavat vähemmän kuin sama setti Suomen kampaamossa. Kaikki siis Afrikkaan kampaajalle, JEE! ..Ihmisille maksetaan todella vähän palkkaa ja inflaatiokin etenee..KÖYHÄÄ.

Olemme kotiutuneet uuteen asuinpaikkaamme Kuninkaidenlaaksoon oikein mukavasti ja saimme neljännenkin naisen kotoisaan kymmenen neliön kotikoloomme. Huoneessa siis vain säylytetään kamoja ja nukutaan.. ollaanhan me toki vallattu laajalti myös tämä yhteinen olohuone ja keittiö. Joten ihan  mukavat oltavat meillä on. Oltavat ovat ajoittain jopa oikein tunnelmalliset ihan astioita tiskatessakin. Viikolla iski e-afrikan puolelta keväinen ukkosmyrsky: ulkona ei saanut liikkua, puita kaatui ja peltejä lenteli. Sähkökatkoa kesti vuorokauden ajan ja mun jäätelöt sulivat..

Elämä täällä Swazeissa on yllättävän turvallista. (–kop kop kop..) Tämä on yksi turvallisimmista Afrikan maista ja todelliset ongelmat alkavat sitten vähänkin pohjoiseen mentäessä. (Sinnepäin lähdetään sitten kuukauden päästä. =) Etelä-Afrikka on myös vaarallisempi johtuen valtavista eroista köyhien ja rikkaiden välillä sekä molempien osapuolten määrästä. Swazimaassa erot eivät ole vielä kasvaneet niin suuriksi, ja asukkaitakin on vain miiljoona. Ihmiset täällä tuntevat toisensa ja ovat hyvin ME-henkisiä. Mekin näemme jo päivittäin tuttuja, vaikka meillähän nyt on edelleenkin ongelmia tunnistaa paikallisia ihmisiä. Paikalliset ovat sosiaalisia ja tulevat usein innoissaan juttelemaan, jopa tuntemattomat naiset haluavat antaa numerojaan meille. Ollaankin tässä päätelty, että ihmiset täällä eivät varmaan vain tunne kansansa historiaa ja siis vain ihan sattumalta puhuvat englantia.  Tuskin ovat siis asiaa miettineetkään. Kirkkoreissullamme pappi osoitti poikkeusta sääntöön, kun esitellessään meitä Nokian perustajina koko kirkkoväelle totesi myös, että meidänhän siellä edessä pitäisi olla! ..pitäydyttiin kuitenkin katsomon puolella. Muutoin seurakunta olisi ehkä saattanut pettyä laulun ja tanssin vähyyteen, puheen tylsyyteen ilman ”Holy” –huutoja ja kunnon paasausta, emme varmaankaan olisi myöskään käyneet läpi syntymävuodenaikojen mukaista ihmisluonteen kohtalo-oppia. Ois ollu siis tosi tylsä reissu kaikilla. Nyt ihmiset olivat fiiliksissä ja kaikilla oli hauskaa.

Muuten paikalliset elävät todellakin Hetkessä ja paikoillaan. Ihmiset eivät käytä internettiä kovin paljoa, he hankkivat tietonsa enemmänkin juttelemalla (=juoruilemalla). Siswatinkielisillä myös sanomalehtien luku käy hankalaksi, koska ne ovat kaikki englanniksi. Tiedonsaantiin ei olla totuttu eikä sitä myöskään osata kaivata. Samoin on laita ajanhallinnan: aikatauluttomuus on paljon leppoisampaa ja ikä tosiaankin on täällä vain numeroita! Yritin yksi päivää selvittää, minkä ikäisestä asiakkaasta on kyse ottaakseni sitä sitten terapiassa huomioon.. No, siitähän ei ollut mitään tietoa, eikä auttanut kun kysyin hänen aikuiselta tyttäreltään hänen omaa ikäänsä, kun siitäkään ei ollut tietoa. Meillä kolmellahan ei usein ole aavistustakaan ihmisten iästä 15-40 vuotiaiden kohdalla. On ihan päivittäistä, että kutsutaan esim.  34 -vuotiasta naista tietämättämme ”pikku tytöksi”  tai 38 -vuotiasta miestä ”toi poika tuolla”. Onneksi nämä kommentit olemme ymmärtäneet sanoa suomeksi. :)  Ihmiset tuntuvat kyllä säilyvän täällä nuorina pitkään.

Swazimaa on pienen pieni maa, mutta sen kansalaiset ovat sitäkin ylpeämpiä omastaan. Varsinkaan kuninkaasta tai mistään muustakaan ei kannata sanoa mitään muuta kuin positiivista. Onneksi maa on todella kaunis ja sitä on helppo kehua jo pelkästään sen takia. Swazimaa on afrikan maihin nähden myös kohtalaisen edistyksellinen johtuen sen sijainnista e-afrikan kyljessä. Silti vanhat perinteet ja rituaalit ovat säilyttäneet vahvasti asemansa täällä. Kansallishuiveja ja lanneturkishameita käytetään yllättävn paljon(aika harvat käyttävät, mutta käyttävät kuitenkin) ihan normipäivinä. Aamunsa ja fysioterapiansa swasit aloittavat aina uskonnillisella joukkolaululla. Kaikissa juhlissa naiset tanssivat ja laulavat aina perinteisen kansallistanssinsa. Myös asut ovat viimeisen päälle tai ainakin symboliselta arvoltaan kohdillaan, esimerkiksi pölyhuiska sopii erittäin hyvin esittämään kansallisasetta.

Tapoja ja uskomuksia on paljon myös naisiin ja perheisiin liittyen. Moniavioisuus on lain mukaan edelleen sallittua miehille (johtuen varmana kuninkaan toiminnasta). Usempi nainen on sallittua, mutta nykyään yleisesti hyvinkin paheksuttua. Paikalliset kertoivatkin että jos mies toisi toisen naisen kotiin, hän lähtisi samantien lätkimään. Toki kun on köyhää, niin aina se ei ole mahdollista.. Erään miehen logiikka sen sijaan oli, että nyt kun hän on vammautunut eikä voi työskennellä enää, niin pitää ottaa uusi ja nuorempi nainen ja tehdä lisää lapsia. Sitten olisi taas varaa elää, kun lapset tuovat kaiken palkan kotiin. ” Lapset menevät töihin ja tuovat rahat kotiin, Paljon lapsia = paljon rahaa! Rahaa vain tulisi ja tulisi. ”. 

– ahh, mikä rationaalinen laskentatapa!

”Lisäksi kaksi naista on kätevämpi senkin suhteen, että heille kehittyisi hieman kilpailua”

Näihin aforismien aforismeihin onkin hyvä lopettaa tänään.Korpi Kuittaa ja Kiittää, Salecachle !

Holtitonta hölmöilyä

13.10.

Aika täällä on kulunut hyvin ja nopeasti, varsinkin kun nyt sattuneista syistä ollaan tehty töitä hieman vähemmän.. :D Viime viikolla eräjormailimme Krugerin luonnonpuistossa viiden päivän ajan. Näimme kepardin, leopardeja, norsuja, apinoita, seeproja, kirahveja etc. ”IN A REAL LIFE”, mutta parastahan oli leijonien parittelu! Tosin meidän harmiksemme ne ymmärsivät siirtyä puskaan ja me päästiin kuulemaan vain murjaisut..

Toisen vapaapäivän Jouduimme pitämään Outin jalan kipeydyttyä. Menimme kaikki lähiklinikalle seuraamaan, kuinka lääkäräri katsoi jalkaterän röntgenkuvia aivan väärästä kohtaa.. No, onneksi mekään ei löydetty niistä mitään pahaa.

Työpäivät ovat olleet aika puuduttavan tylsiä, tällä viikolla en ole oppinut lähes mitään alaan liittyvää. Tänään opin kyllä kannattelemaan pääministerin päivänvarjoa! :D Outi ja Nina vain repeilivät katsomon takarivissa, kun minä yritin olla kohtuuvakavana sen varjon kanssa kädet puutuen. Työpaikallamme Sheshire Homesissa vietettiin  tosiaan tänään 25-vuotisjuhlaa. Paikka on maan ensimmäinen ja nykyäänkin ainut laatuaan. Fysioterapian suhteen tosiaan lähes ainut mahdollisuus täällä..valitettavaa on, ettei rahallakaan saa parempaa. Eräälle alkuperäiselle irlantilaiselle lääkäri Swazimaan sairaalassa ehdottikin suoraan parhaaksi ensihoidoksi muuttoa Irlantiin.

Onneksi vapaa-aikamme on leppoisaa ja ”mikäs tässä ollessa, kun aurinko paistaa ja banaanit tippuilevaT alla odottavan suuhun”! Eli joo, kyllähän tää on lähtenyt taas hieman lapasesta. :D Esimerkiksi eilen allekirjoittanut lähti innokkaana ensimmäisenä juoksulenkille ja todellisuudessa hyppäsi juuri liftauskyydistä pois kun superfyssarikakkonen juoksenteli Kännissä omaa lenkkiään vastaan! Todellisuus siis meni näin, mutta lenkkiini mahtui paljon muutakin kuin autoilua. Alkumatkasta ohitin paikallisen coco- eli mummolauman, jotka yltyivät kaikki kannustamaan. Seuraavaksi säikähtelin apinoita, ei niistä ikinä tiedä mitä ne keksii.. Löysin metsästä uskomattoman kauniin yksinäisen vesiputouksen, sen jäätyä taakseni olin jo lähellä mielen rauhaa.. Juoksentelin tyytyväisenä, kunnes viereisen talon armottoman vihainen vartijakoira  herätti mut tähän päivään. Huomasin vielä, että pihan porttikin oli sopivasti auki. Yritin kuikuilla aitojen takaa pihaan jos joku tulisi sulkemaan porttia, mutta eihän ketään näkynyt ja dogsteri hurjisteli entistä enemmän. En sitten keksinyt muuta kuin lähteä takaisinpäin. Vaihtoehtoni olivat nyt joko juosta koiran kitaan tai kiertää läheinen vuori!  Pelastuksekseni vuorilta kurvaili juuri joku auto paikkeille, enkä keksinyt muuta kuin koittaa onneani ja liftata heidän kyytiin. Jälleen ihan randomilla, mutta lopputulos hyvä, mahduin oikein hyvin autoon seitsemänneksi matkustajaksi ja kaikilla oli hauskaa. Hauskuushan tosiaan jatkui, kun hyppäsin auton kyydistä juuri kun Nina, pienissä sievissään, juoksenteli vastaan. XD

Näin me siis vedämme, onneksi huomenna on tiedossa vähän mielenkiintoisempaa työtäkin, kun menemme Royal Swaziin suunnittelemaan Wellness –päivää. Viikonloppuna ainut tarkoitus on golffata ja keskittyä Beer festeihin. Pitkästä aikaa ollaan ihan kotikonnuilla nollaamassa ja keräämässä sekä itseämme että pinnan alla kyteviä voimiamme tuleville viidelle työviikolle :)

YEBOO !

Reed dancessa valmiina kuninkaalle

2 viikkoa työharjoittelua TAKANA, 7 viikkoa EDESSÄ elämään

1.10.2011

Ollaan oltu nyt Swazimaassa hieman yli pari viikkoa. Aika on tuntunut hyvin  paljon pidemmältä, mutta ainoastaan siksi että ollaan päästy tekemään ja kokemaan niin paljon lyhyessä ajassa sekä ”sisällyttämään” itseämme maahan. Olemme kotiutuneet oikein hyvin, vaikka juuri tänään muutettiinkin uuteen asuntoon. Löydettiin puolet halvempi hostelli, joka on myös lähempänä työpaikkaa. Nyt asumme hieman kaupungin ulkopuolella Ezulvinissa Hohhossa, jota kuvailin aikaisemmin tylsäksi ja kalliiksi valkoisten kansoittamaksi alueeksi. Ainoastaan kohtalon ivaa, että nyt me sitten asutaankin täällä! Alue on sinäänsä turvallisempi ja monin tavoin rauhallisempi. Täällä voi käydä rauhassa kaupassa ja koko ajan ei ole joku hyppimässä ja kosimassa. Täällä on myös mukvan vehreää, kansallispuisto ja vesiputouksetkin lähellä. Heti tänään törmäsimme myös apinalaumaan takapihallamme. Ja äkkiä kaikki ruuat kaappeihin, ettei ne vaan kajoa niihin! Muistelin kuulleeni apinoiden olevan kiinnostuneita myös kaiken muunkin pöllimisestä, varsinkin kiiltävien esineiden. Tosin Outin  mielestä mä sekotin nyt apinat harakoihin.. Tiiä nyt noista kaikista, mutta ehkä sekin vielä selviää :D Nyt kuitenkin kirjoittelen tätä heinäsirkkojen sirittäeessä ja sammakoiden kurnuttaessa ukkosta ja sähkökatkoa odotellen. Eilinen ukkonen kesti kolme tuntia ja sähkökatko taisi olla illasta yöhön asti. Suihkussa kävin taskulampun ja salamoiden loisteessa, onneksi tuli lämmintä vettä J

Työharjoittelu Cheshire Homesissa alkoi heti täysillä päivillä ja viikoilla. Päivät työjärjestyksessämme on merkitty maanantaista perjantaihin klo 8-17. Onneksi Director Koshi on niin tyytyväinen toimintaamme, että antaa meidän käytännössä mennä ja tulla aika vapaasti. Yksi aamu valitsimme työmatkaksemme tavallisen tylsän reitin sijaan mieluummin ”vähän pidemmän” maisemareitin. Aamu oli loistava ja näimme paljon kaikkea jännää, ja lisäksi pystyimme menemään töihinkin iloisin mielin melkein tunnin myöhässä. Suomessa tällainen Ei vain niin tulisi kuuloonkaan. Tämä aikakäsityksen joustavuus tekee elämästä täällä todella leppoisaa ja viihtyisää eli toisin sanoen Stressitöntä! Ensimmäinen työharjoitteluni ilman stressiä, aikaisemmissa (kolmessa harjoittelussa) oon aina saanu bruxismin ja joutunut sitten jälkikäteen korjauttelemaan kuluneita hampaitani. Stressittömyyteen täällä vaikuttaa myös fysioterapeuttiohjaajien rento asenne meitä kohtaan. Täällä meitä ei painosteta ja vahdita eikä tentata oppimistamme niin kuin Suomessa. Ainut painostus tulee, kun avaa koulun sähköpostin..se ei vaan  jätä meitä rauhaan Swazimaassakaan!  Voisi luulla, että hiillostamattomuus johtaisi oppimattomuuteen, mutta enemmänkin täällä on päässyt ajattelemaan itse ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan, mutta näin siis ehkä jopa oppimaan jotain. Suomessa toki oppi ja teoriatieto ovat kymmeniä vuosia edellä ja nyt huomaa, kuinka tärkeitä ihan oikeasti ovat SMARTin  tavoitteellisuus, laatu, mitattavuus ja muut höpinät. ;D

Ensi viikolla olemme lähdössä viiden päivän reissuun Krugerin kansallispuistoon Etelä-Afrikan puolelle. Saimme töistäkin hyvin vapaat järjestymään, kun olemme olleet niin ahkeria! ..Mietittiin kyllä olisiko syy sittenkin kääntäen verrannollinen, heh. Täällä maassa on tosin erittäin helppo pitää ”ahkera”-statusta yllä, sillä paikallisten työtahti on jopa olematonta! Usein työpaikkamme fyssarilääkärit joko vain lähtevät menemään, tutkivat tietokonettaan, papereitaan tai juttelevat, ja kaikki tämä terapian aikana! Esim. yksi normipäivä toimintaterapiassa: olin itse työhöni syventyneenä ja oikea toimintaterapeutti luki ja naureskeli talon Maagin (=swazilaiset emännät) kanssa nurkassa sanomalehteä. Samaan aikaan ainakin neljä asiakasta teki tavoitteettomia liikkeitään ihan päin honkia..

Työpaikallamme työskentelee tosiaan kolme fysioterapeuttia: simbabvelainen, kenialainen ja sambialainen. Heidän opit ovat vähän samaan suuntaan kuin meidänkin, mutta aika vaillinaisia; työtä tehdään vähän sinnepäin.. Täällä esimekiksi ihan oikeasti uskotaan ” kipu kivaa, tuska taivaallista” –metodiin.. Yksi heistä on ihan pätevä, mutta hänkin pohti tässä eräs kaunis päivä, että kannattaako hieman kognitiivisesti vajavaista asiakasta treenata pyörätuolista käveleväksi, ettei hän vain pääsisi karkaamaan!

Lasten ryhmä pidetään kahdesti viikossa. Ensimmäisellä kerralla meille kerrottiin aluksi vain, että lapset tulevat paikalle, jaetaan ruoka ja harjoitellaan oikeaa syömisteknikkaa ja sen jälkeen jakaudutaan terapiaryhmiin. Meitä myös käskettiin olemaan mukana toiminnassa mahdollisimman paljon. No, mehän menimme ja tutuistuimme ihmisiin eli 15 lapseen ja huoltajiin (jotka on yleensä äitejä tai jotain, lapsi voi olla usein myös jonkun muun, entisen tai nykyisen naisen). Sit vaan seisoskeltiin ja mietittiin, että pitäisi kai ottaa mallia meidän ohjaajista niin kuin yleensä harjoitteluissa tehdään. Siinä vaiheessa huomasimme, että kaikki kolme ohjaajafysioterapeuttiamme olivatkin sujuvasti vetäytyneet huoneen toiseen päähän keskustelemaan (=jutteleen mukavia). Siirryimme mekin sitten sivummalle spekuloimaan.

Terapeutit ovat kovia laistamaan, mutta uskomattomalla arvovallaan he saavat itsensä näyttämään tärkeiltä. He tosiaan kutsuvat itseään lääkäreiksi ja monet asiakkaatkin luulevat olevansa lääkärillä. Mekin olemme saaneet kuulla: ” god bless doctors from Finland!!”. Täällä kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten arvostus onkin kyllä korkealla ja fysioterapeutit myös tienaavat  yleiseen hintatasoon nähden huomattavasti paremmin kuin meillä Suomessa. Palkat ovat nimittäin lähes samoissa, alle 500 euron erolla kuukaudessa. Asiakkaiden hoitomaksut ovat Suomeen verrattuna huomattavasti pienempiä, mutta nekin ovat silti monelle liikaa. Cheshire homesissa asuminen maksaa 60 euroa kuukaudessa, mutta heti ensimmäisenä päivänä saapunut uusi asiakas, taitaa miettiä edelleenkin, että onkohan hänellä nyt varaa tähän.. Käsitin oikeastaan, että hänellä itsellään ei ole varaa, vaan kyseessä on itseasiassa koko suvun varannot... mutta jos haluaa hoitoa, niin mitään ei saa ilmaiseksi. Lääkäriinkään ei pääse jos ei ole rahaa tai vakuutusta, siksi lääkäriin menoa vältellään viimeiseen asti. Yksi aivohalvauksen saanut tapaus oli viety kotoaan hoitoon vasta kahden päivän odottelun jälkeen.. ja seurauksena reissu myös Cheshire Homesiin.

Fysioterapeuttien lääkärihenkinen ylimielisyys, johtaa usein asiakkaiden tietämättömyyteen mitä ovat tekemässä ja miksi, he vain tekevät koska lääkäri käskee. Liikkeitä tosin tehdään erittäin reippaasti olivatpa ne sitten kuinka tylsiä tahansa. Niin perjantaina asiakkaani eivät tienneet edes olevansa fysioterapiassa.. Tässä pääsee huomaamaan dialogittoman asiakassuhteen seurauksia. Dialogisuusoppimme olivat sittenkin ihan järkeviä (kiitos Taina!) ja ovat myös toimineet oikein hyvin täälläkin, vaikka usein emme puhu edes samaa kieltä. Oikealla lääkärikäynnille kerran viikossa tullessaan potilaat tervehtiessään morjenstavat meitä, eikä oikeastaan ikinä oikeita fyssareita. On ollut mukavaa päästä tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa ja kuulemaan normaalielämän juttuja. Ihmisett ovat usein myös todella iloisia ja kiitollisia meidän läsnäolostamme. Kiitoksia on kiva kuulla ja auttaa meitä jaksamaan työpaikassa, missä  mikään muu ei sitten oikein olekaan hyvin. Täällä myös saamme talon puolesta ruuan! Kuulemma se on itsestään selvää ja vähintä, mitä meille kuuluu, kun teemme töitäkin ilmaiseksi. Suomessa asenne on päin vastoin, hyvä kun meidän edes annetaan pitää maksullinen ruokataukomme työharjoitteluissa..

Terveisiä Suomeen!! =))

Sunnuntain pelkokerroin

....9.2011

Ihan alkuun oli peloista pienin: iskeekö krabbe vai ei. Eilen olimme kuitenkin kaikki riehumassa yksissä kotipippaloissa. Onneksi aktiivisuustasoni ei kuitenkaan järkkynyt ja pystyin pitämään lippuani korkealla, olenhan kuitenkin ristitty täällä ”aktiivimaijaksi”! ...täytyy kai tunnustaa sen aika usein muulloinkin pitävän paikkansa. Nyt, ensimmäisestä kynnyksestä selvittyäemme, lähdimme suuntaamaan itseämme Pig´s Peakillepäin hevostelemaan.

Pelkokerroin lisääntyi, kun kyllästyimme kombin odotteluun ja liftasimme ensimmäiseen lähestyvään autoon. Kuskienkin mielestä ideassa oli jotain pielessä, kun saatiin ensimmäisenä palautetta: ” you guys are nuts!” Mutta toiminta sujui nyt niin kätevästi (-sairaan hyvä säkä..), että mietittiin tän olevan jatkossakin oiva kulkumuoto! Täälläpäin lifatus on ihan todellisuudessakin hyvin yleistä, pääasiassa rahan säästösyistä. Ehkä se kuitenkin parhaiten sopii ihan paikalliselle väestölle.. Liftauksen jälkeen otimme kombin ratsutilallepäin. Kombissa taas länkkäriä kusetettiin ja me hölmöinä maksoimme melkein triplasti liikaa. Kyydin hinta pitäisi kysyä aina muilta matkustajilta ja antaa tasaraha. Paluumatkalla olikin kuski ihan ihmeissään kun maksoimme lähtiessämme ”vain” oikean hinnan.

Matka ei päättynyt tähän: kuski jätti meidät todella kauas hevostilasta ja me lähdimme kävelemään vieläpä väärään suuntaan. Jälleen! Tänne meitä johdatti ”hevosen” lannan tuoksu. Ja mulle naurettiin, etten tiedä  hevosen ja lehmän lannan hajueroa! No, tosiaan tämä hajuarvio osoittautui kilometrin päässä virheelliseksi. Todellinen lanta löytyi hikisen viiden kilsan seikkailun jälkeen, käytiin kahdessa talossa kysymässä neuvoa ja yksi tyttö oli lähetettiin saattamaan meitä perille. Tänään sääkin yhtäkkiä lämpesi  25 asteeseen ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Niin kerrankin voi onneksi todeta elävänsä afrikanaikaa, sillä Suomessa meidän ratsastuksemme olisivat menneet jo reippaasti sivusuun.

Itse pelottavin juttu (itseasiassa koko reissun aikana) oli kuitenkin ratsastus. Tieto lisää tuskaa, ja nyt päällimmöisenä oli pelko tippumisesta, paikasta paikallisessa sairaalassa ja pahimmassa tapauksessa vielä paikallisessa kuntoutuksessa! Mä olin maalaillut pelkojuttuja, niin paljon että käytäntö oli melkein positiivinen yllätys. Ninalla sen  sijaan oli vielä hyvät muistikuvat viimeratsastuksestaan, ja olikin sitten kauhusta kankeana koko tunnin maastoreissumme. Hän oli kuitenkin laskelmoinut, että meille ei oikein riittäisi pari tuntiakaan hevosen selässä. Mutta nyt tunti oli todella Enough! Maastot olivat kyllä jälleen hienoja, harmi vaan ettei niitä paljoa ehtiny katselemaan. Ratsastelimme (-kuulemma;) vuorten keskellä ja pikkujärven rannassa, reissu oli oikeasti ihan hauskakin. :D ..mutta muistin taas, miksi mielummin itse kävelen tai juosken ja jos saan käsiini vielä 14 keppiä ja yhden pallon, niin olen vielä tyytyväisempi. Hevosen selässä ei voinut edes syödä eväitä!

Paluumatkamme alkuun saimme kyydin kompeille tilanomistajalta. Täällä tosiaan paikalliset ovat huippuystävällisiä ja auttavaisia, meidän onneksemme J. Kaupungissa pelkokerrointa nosti kerrankin sen hiljaisuus. Seikkailimme tyhjän kauppakeskuksen läpi ihan varmoina, että nyt jos joskus meidät ryöstetään. Kävimme vielä ravintolassa syömässä itsepaistettavia pihvejä. Lopuksi otimme lähimmän taksin ja vielä loppujännitykseksemme kävelimme viimeisen puoli kilsaa hostelllille ihan pillkopimeässä.

Huh huh, Puh! Kaikesta huolimatta jälleen leppoisan ajaton päivä Swazimaassa J

Mitä, voiko Afrikassa tosiaan olla näin kylmä!

25.9

Ensimmäinen viikko on takana ja valitettavasti kohta myös viikonloppukin päättymässä. Työharjoittelun alku oli henkisesti erittäin raskas, mutta sentään stressitön. Ainakin jos Suomen harjotteluihin verrataan. Raskaaksi sen lienee tehnyt pääasiassa swazilaisten fysioterapeuttien (kutsuvat tosin itseään lääkäreiksi) erilainen näkemys alasta, tilannejännitys ja kielenymmärtämisen kankeus. Swazilaiset puhuvat usein ihan selkeästi englantia, mutta toisinaan se on melkein mahdotonta ymmärtää ja kertaan jos toiseenkin sitten toistellaan sanomisia. Yleensä joku meistä ymmärtää, mutta esimerkiksi, kun ensimmäisen työpäivän jälkeen juttelimme iltapäivän alkuhaastattelusta ja vaimon ammatista, huomasimme ollemme kaikki aivan kujalla. Outin mielestä miehen loukkaannuttua vaimo oli alkanut keräämään ja myymään pähkinöitä, Ninan mielestä myymään pinaattia ja mun mielestä keräämään pinaattia ja myymään siitä tehtyjä lettuja.  Näillä pohjilla lähti viikko sitten käyntiin!...Harjoittelusta lisää hieman myöhemmin, näin sunnuntaisin ei jaksa vielä ajatella liikaa.

Peuselämä täällä on mennyt ihan mukavasti. Viikolla  ei tosin jää aikaa oikein mihinkään ylimääräiseen kivaan. Työmatkoihin menee aamulla 45min, työpäivä on 6-9 tuntia, kotimatka 1,5-2,5 tuntia säätämisineen, illalla tehdään ruoka kämpillä ja hieman urheillaan jotain. Väillä työmatkakin on kohtuu fyysinen kävelyineen ja kiipeilyineen, niin ollaan illalla aika lopussa. Niin se viikon mukava vaihe alkoi perjantai-iltapäivällä, kun oltiin päästy työpaikan kuskin lava-autolla vihdoin kotiin. Lava-autokyyti oli meidän ensimmäinen ja ehdottomasti myös viimeinen. Kuski paineli 150 lasissa ”moottoritiellä”, ohitteli holtittomasti ja keskittyi mun kanssa juttelemiseen enemmän kuin ajamiseen. Nina ja Outi lavalla olivat ihan hätää kärsimässä polttopuiden ja parrujen keskellä. Kotiovella kiitettiin kyydistä (ja hengestämme). Tässä kun ollaan viikko katseltu ja koettu liikennettä, ei tarvitse enää yhtään ihmetellä, mistä johtuu maan korkeat auto-onnettomuuslukemat.. Kaupunki on pieni  ja liikenne ei ole edes kovin ruuhkaista eikä hektistä, mutta ajotyyli on sen sijaan ihan järjetöntä. Mitään kännirajoja ei tietenkään ole. Yhden autokoulun opetusauton olen kyllä nähnyt. Suunnitelmissa on lähteä Durbaniinpäin surffaamaan jossain vaiheessa ja vuokrata auto sinne..katsotaan nyt lähdemmekö sittenkään tähän leikkiin mukaan.

Perjantai-iltana menimme suomalaisjoukkomme kesken Ezulwiniin syömään ja juomaan. Ezulwini on yksi kaunpungin rikkaista alueista, missä turistit ja valkoiset pääasiassa ovat. Paikasta kertoo hyvin se, että törmäsimme siellä myös suomalaiseen yhteyshenkilöömme Jormaan. Kaikki tosiaankin käyvät täällä tietyissä paikoissa ja valkoiset käyvät täällä. Ilmeisesti kaupungin perusbaareihin tarvitsee useimmiten tummaihoisen kaverin mukaan, jotta pääsee edes sisälle. Jaossa on ideana myös se, että paikalliset valkoiset eivät edes halua mennä mustien paikkoihin, ja siis viihtyvät paremmin toistensa seurassa. Mustissa paikoissa jengi on kuulemma aivan päädyissä ja meidän kohdalla jutut tulisivat liikkumaan tasolla ”tuu mun kaa naimisiin!”.. Joten ei tässä nyt sitten tiedä mihin mennä. Nyt syötiin todella perusraflassa ja jatkettiin viereiseen brittipubiksi tekaistuun paikkaa.

Ihmisten jakautuneisuus näkyy täällä tosiaan hyvin selkeästi. Valkoiset pitävät toistensa puoliaan, niin kuin mustatkin. Toinen, mikä jakaa ihmisiä on kuningas. Noin puolet kansalaisista on kuninkaalle sukua ja puolet ei. Kuninkaan sukulaiset ovat monessa asiassa etuoikeutettuja. Tämä näkyy esimerkiksi työllistymisessä (varmaan myös palkoissa). Työpaikat jakaantuvat muutenkin erittäin vahvasti suhteilla ja työpaikkailmoitukset ovat aika näennäisiä. Asiat on hyvin jos on suhteita kuninkaaseen tai valkoisiin. Ilman näitä mahdollisuudet töissä ja elämässä ovat heikot. Siinä ei auta, vaikka koulutus olisi kohdillaan ja kaikki kunnossa. Juuri juttelimme yhden hyvinkoulutetun naisen kanssa, jolla nämä sosiaaliset specksit eivät olleet kovin hyvät ja mahdollisuudet siis aika vähissä. Hän asusteli siskonsa luona ja käy joskus vapaa-ehtoistyössä.. Tilanne ei todennäköisesti tule muuttumaan ainakaan kymmeniin vuosiin. Ja näin pienessä, miljoonana ihmisen maassa, se koettelee osaa aika karkeasti. Valkoiset jakavat paremman luokan työpaikkansa yleensä eteenpäin valkoisille. Esimerkiksi kaupan kassalla ei varmasti ikinä tulla näkemään yhtään valkoista. Työnteon suhteen täällä on erikoista myös se, että rahaa ei välttämättä riitä elämiseen, vaikka kuinka ahkerasti hommia paiskisi.

Lauantaina mä pääsin golffaamaan ja tytöt shoppaileen lämmikkeitä. Täällä on oikeasti kylmä!! On vähän sadellutkin ja lämpötilat olleet päivisin 15-22 ja  öisin kymmenen asteen hujakoilla, niin ollaan kyllä oltu tosi jäässä (- silti vain fyysisesti).  Meistä kukaan ei voinut tätä käsittää, vaikka meille selkeästi etukäteen kylmyydestä kerrottiinkin. Aateltiin vaan, että ”joo joo ehkä afrikkalaisilla on kylmä, mutta kyllähän Me Tiedetään että siellä paistaa aina aurinko ja on kuuma”. Outi ja Nina menivät siis ostamaan lämpimiä vaatteita..ite aattelin pärjäillä näillä, koska jälleen kerran elämässäni laitoin mielelläni golffit etusijalle. J Kaivelin tavaroistani lähimmäksi etikettiä osuvat vaatteet, mutta turhaan. Eihän täällä sekään ole niin justiinsa, -ja hyvä näin. Kaveri sai sovittua meille vapaat pelit koko täällä olomme ajaksi ja lisäksi sain vielä mailatkin sattumalta kaverin kaverilta. Lenkkarit jalassa ja naisten mailat käsissä sitten lähdettiin matkaan. Kyseinen kenttä Royal Swazi, oli maan hienoin (viidestä) eli hyvin perus-, eurooppalaisenoloinen kenttä. Ainoita eroja olivat apinat, pallo- ja bissemyyjät, jotka kiersivät kentällä. Päivän aikana lyötiin rangella pari palloa, pelattiin 9 reikää, käytiin kaupassa ja vähän syömässä. Tähän kaikkeen meni seitsemän tuntia ”afrikanaikaa”.. Suomessa kutakuinkin samaan olisi mennyt puolet vähemmän. Onneksi ei ole kiire minnekään, mutta tällaiset pitkät odotteluntäyteiset pitkät päivät tuntuvat rankemmilta kuin suomalainen suorittaminen. Aikaa menee, mutta mitään ei tapahdu.. Haluan järjestystä tähän maahan! !  

-          -    Enough is enough    -

k

(

We have met the King!!

18.9

- Lähdimme kaikki neljätoista suomalaista ja kolme swazilaista siskoa Umhlanga Reed danceen jonnekin ”1,5 tunnin päähän”. Loppupeleissähän matkaan menikin viisi tuntia. Mentiin siis valtavalle hiekkaaukiolle, minne oli ahtautunu 17 000 ihmistä. Riitin ideana oli, että kuningas voi valita itselleen yhden vaimon lisää jos sille päälle sattuu. Häntä ei ole huvittanut tämä viiteen vuoteen eikä huvittanut nytkään, vaikka tarjolla oli satoja naisia yläosattomissa hetkuttamasssa. Hänelle siis riittää nykyiset 13 sittenkin.. Me ei menty tanssiin, eikä kuningas suostunut valokuvaankaan meiän kaa. Hän kutsuikin meidät kaikki suomalaiset tapaamaan ja kättelemään heitä aitioon. Wuuuu! Kukaan meistä ei ollut ennen tavannut (oikeata;)kuningasta ja hyvin harva täällä swazeissa on päässyt lähellekään. Mä kohentauduin tähän hetkeen niin paljon, että löydyin Swazimaan Timesista seuraavana päivänä! Siis me löydyttiin: Kingi ja mä.

Paluumatkalla hulvattomat siskokset halusivat ottaa stopin baariin jonnekin keskelle heinäpeltopusikkoa.  Mitään muuta ei pilkkopimeässä nähty. Ihmeteltiin kyllä, että mihinkäs meitä nyt oikein viedään. Vielä kun vastaanotto oli vahvasti valkovastainen, niin tuli kyllä mieleen että voisi jättää menemättäkin. Valkovastainen vastaanotto eli pään aukomista ja puhelimen heitto, niin että joku meistä sai sen sitten nostaa jaloistaan.. Swazilaiset siskot tykkäsivät kuitenkin paikasta. Paikkakin alkoi yhtäkkiä täyttyä pimeiden puskien siimeksistä pölähtävistä tyypeistä. Sunnuntai, mutta jengi tuntui olevan kohtuu päissään tai jossain muissa aineissa. Huumeiden käyttö on tosian täällä aika vähäistä, sen sijaan läpikulkureitti Swazilandia on erityisen hyvä sallivan ilmapiirin ja keskeisen sijainnin vuoksi. Kotimatkalla näimme vielä viidet ilmiliekit. Tulipaloja syttyy näin kuivilla säillä herkästi ihan itsestään, syynä voi olla myös kaskeaminen ja tarkoituksenmukainen puskien poltto kotitalon ympäriltä, jotta ketään ylimääräisiä ei pääsisi puskiin väijymään. Vaikkakin seuraavaksi mulle kerrottiin talomurtojen olevan harvinaisia, tai ainakin harvinaisempiakuin muissa Afrikan maissa.. En tosin tiedä, voiko sillä tilastolla vielä kovin paljoa juhlia.. Maanahan tämä on Afrikan maista oikeasti yksi vähiten vaarallisimmista ja päivisin on ihan turvallinen olo liikkua kaupungissa ja missä vain. Lähes kaikki on ystävällisiä ja kunhan muistaa olla jäämättä juttelemaan kenenkään kaa liikaa, niin kaikki on oikein hyvin :)

Zemiä!

Vuoristokauriina

16.9. lauantai

Heräilimme innokkaina (ja vittumaisina) perusfyssareina ajoissa aamiaiselle ja pakkailemaan eväitä. Tarkoituksenamme oli suunnata itsemme ”jossain tässä lähellä” olevalle vuorelle, Sibebe Rockille. Muut jäivät kapuloissaan keräilemään itseään vähän rauhallisemmin edellisyön reissun jäljiltä. Oltiin tosiaan eilen illalla swazilaisten valkoisten (-niitäkin on!) baarissa..vähän tuntui hölmöltä, että ollaan täällä asti ja eksymme sitten sellaiseen paikkaan..Tämäkin on nyt sitten nähty.

Meidän kurmuutus alkoi, kun lähdettiin  käppäileen kylttien mukaan kyseistä vuorta kohti. Saatiin onneksi heti aluksi napattua kompi (pikkubussi, mitkä ajelee missä sattuu ja pysähtyy kun on tarvetta). Vuoren juurella meidät opastettiin seuraamaan keltaisia nuolia, ja näitähän riitti. Luultavasti juuri parhaillamme naureskeltiin ehdotukselle ottaa opas mukaan, kun se tapahtui: kaikki kolme fyssaria painelivat pää kolmantena jalkana oikealle osoittaneen nuolen ohi! Siinä sit vaan höpistiin, kun nuolia ei enää näkynytkään, että ”olishan se opastajapoika siellä alussa voinut kertoa, että nuolet loppuu.. mutta selvitäänhän me ilmankin, tässähän tämä polku menee!”. – vain huolettomista huolettomimmat ja toisaalta myös sinnikkäimmät hönöt toimii näin. Tiedostettiin kyllä, että saatetaan nyt olla väärillä jäljillä, mutta paineltiin silti rinteitä ylös alas iloisina pari tuntia. Tavattiin vuoristonainen ja poika pyykillä, kauriin lailla kivikoissa hyppeleviä poikia, zeniläinen nainen kipuamassa vauvan ja ostosten kanssa rinnettä kevyemmin ylös kuin me alas, lehmiä, shamaani ja hulppeita maisemia. Kahden tunnin kohdalla huomasimme jopa, että kylläpä täällä vuorella onkin hiljaista(kun vain itse on hiljaa). Käännyttiin paluumatkalle veden puutteen, pimeän tulon ja, nyt tunnustetun, eksymisen tainnuttamina. Palatessa tarkastettiin kriittisellä eksymispisteellä, että mikä meni pieleen ja löydettiin se yksi ohitettu nuoli. Olihan meidän ”pakko” viellä kiivetä sitten sille itse oikealle Sibabe Rockille ja pystyimme olemaan tyytyväisiä, Jee!

Hostellille päästyämme meitä vastassa oli ensimmäinen sähkökatkos. Juuri kun olimme päivän odottaneet pääsevämme paistelemaan lihojamme. Tässä ei tosiaan voinut tietää kestäisikö se tunnin vai kolme päivää, joten kevyen vuoristopäivän päälle saimme vielä eräillä tulet pystyyn. Paisti maistui grillattuna toki todella hyvältä! Kaikkemme antaneina menimme nukkumaan heti yhdeksältä, peruslauantai.Vuoristoilma väsyttää!