Sunnuntain pelkokerroin

....9.2011

Ihan alkuun oli peloista pienin: iskeekö krabbe vai ei. Eilen olimme kuitenkin kaikki riehumassa yksissä kotipippaloissa. Onneksi aktiivisuustasoni ei kuitenkaan järkkynyt ja pystyin pitämään lippuani korkealla, olenhan kuitenkin ristitty täällä ”aktiivimaijaksi”! ...täytyy kai tunnustaa sen aika usein muulloinkin pitävän paikkansa. Nyt, ensimmäisestä kynnyksestä selvittyäemme, lähdimme suuntaamaan itseämme Pig´s Peakillepäin hevostelemaan.

Pelkokerroin lisääntyi, kun kyllästyimme kombin odotteluun ja liftasimme ensimmäiseen lähestyvään autoon. Kuskienkin mielestä ideassa oli jotain pielessä, kun saatiin ensimmäisenä palautetta: ” you guys are nuts!” Mutta toiminta sujui nyt niin kätevästi (-sairaan hyvä säkä..), että mietittiin tän olevan jatkossakin oiva kulkumuoto! Täälläpäin lifatus on ihan todellisuudessakin hyvin yleistä, pääasiassa rahan säästösyistä. Ehkä se kuitenkin parhaiten sopii ihan paikalliselle väestölle.. Liftauksen jälkeen otimme kombin ratsutilallepäin. Kombissa taas länkkäriä kusetettiin ja me hölmöinä maksoimme melkein triplasti liikaa. Kyydin hinta pitäisi kysyä aina muilta matkustajilta ja antaa tasaraha. Paluumatkalla olikin kuski ihan ihmeissään kun maksoimme lähtiessämme ”vain” oikean hinnan.

Matka ei päättynyt tähän: kuski jätti meidät todella kauas hevostilasta ja me lähdimme kävelemään vieläpä väärään suuntaan. Jälleen! Tänne meitä johdatti ”hevosen” lannan tuoksu. Ja mulle naurettiin, etten tiedä  hevosen ja lehmän lannan hajueroa! No, tosiaan tämä hajuarvio osoittautui kilometrin päässä virheelliseksi. Todellinen lanta löytyi hikisen viiden kilsan seikkailun jälkeen, käytiin kahdessa talossa kysymässä neuvoa ja yksi tyttö oli lähetettiin saattamaan meitä perille. Tänään sääkin yhtäkkiä lämpesi  25 asteeseen ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Niin kerrankin voi onneksi todeta elävänsä afrikanaikaa, sillä Suomessa meidän ratsastuksemme olisivat menneet jo reippaasti sivusuun.

Itse pelottavin juttu (itseasiassa koko reissun aikana) oli kuitenkin ratsastus. Tieto lisää tuskaa, ja nyt päällimmöisenä oli pelko tippumisesta, paikasta paikallisessa sairaalassa ja pahimmassa tapauksessa vielä paikallisessa kuntoutuksessa! Mä olin maalaillut pelkojuttuja, niin paljon että käytäntö oli melkein positiivinen yllätys. Ninalla sen  sijaan oli vielä hyvät muistikuvat viimeratsastuksestaan, ja olikin sitten kauhusta kankeana koko tunnin maastoreissumme. Hän oli kuitenkin laskelmoinut, että meille ei oikein riittäisi pari tuntiakaan hevosen selässä. Mutta nyt tunti oli todella Enough! Maastot olivat kyllä jälleen hienoja, harmi vaan ettei niitä paljoa ehtiny katselemaan. Ratsastelimme (-kuulemma;) vuorten keskellä ja pikkujärven rannassa, reissu oli oikeasti ihan hauskakin. :D ..mutta muistin taas, miksi mielummin itse kävelen tai juosken ja jos saan käsiini vielä 14 keppiä ja yhden pallon, niin olen vielä tyytyväisempi. Hevosen selässä ei voinut edes syödä eväitä!

Paluumatkamme alkuun saimme kyydin kompeille tilanomistajalta. Täällä tosiaan paikalliset ovat huippuystävällisiä ja auttavaisia, meidän onneksemme J. Kaupungissa pelkokerrointa nosti kerrankin sen hiljaisuus. Seikkailimme tyhjän kauppakeskuksen läpi ihan varmoina, että nyt jos joskus meidät ryöstetään. Kävimme vielä ravintolassa syömässä itsepaistettavia pihvejä. Lopuksi otimme lähimmän taksin ja vielä loppujännitykseksemme kävelimme viimeisen puoli kilsaa hostelllille ihan pillkopimeässä.

Huh huh, Puh! Kaikesta huolimatta jälleen leppoisan ajaton päivä Swazimaassa J

Mitä, voiko Afrikassa tosiaan olla näin kylmä!

25.9

Ensimmäinen viikko on takana ja valitettavasti kohta myös viikonloppukin päättymässä. Työharjoittelun alku oli henkisesti erittäin raskas, mutta sentään stressitön. Ainakin jos Suomen harjotteluihin verrataan. Raskaaksi sen lienee tehnyt pääasiassa swazilaisten fysioterapeuttien (kutsuvat tosin itseään lääkäreiksi) erilainen näkemys alasta, tilannejännitys ja kielenymmärtämisen kankeus. Swazilaiset puhuvat usein ihan selkeästi englantia, mutta toisinaan se on melkein mahdotonta ymmärtää ja kertaan jos toiseenkin sitten toistellaan sanomisia. Yleensä joku meistä ymmärtää, mutta esimerkiksi, kun ensimmäisen työpäivän jälkeen juttelimme iltapäivän alkuhaastattelusta ja vaimon ammatista, huomasimme ollemme kaikki aivan kujalla. Outin mielestä miehen loukkaannuttua vaimo oli alkanut keräämään ja myymään pähkinöitä, Ninan mielestä myymään pinaattia ja mun mielestä keräämään pinaattia ja myymään siitä tehtyjä lettuja.  Näillä pohjilla lähti viikko sitten käyntiin!...Harjoittelusta lisää hieman myöhemmin, näin sunnuntaisin ei jaksa vielä ajatella liikaa.

Peuselämä täällä on mennyt ihan mukavasti. Viikolla  ei tosin jää aikaa oikein mihinkään ylimääräiseen kivaan. Työmatkoihin menee aamulla 45min, työpäivä on 6-9 tuntia, kotimatka 1,5-2,5 tuntia säätämisineen, illalla tehdään ruoka kämpillä ja hieman urheillaan jotain. Väillä työmatkakin on kohtuu fyysinen kävelyineen ja kiipeilyineen, niin ollaan illalla aika lopussa. Niin se viikon mukava vaihe alkoi perjantai-iltapäivällä, kun oltiin päästy työpaikan kuskin lava-autolla vihdoin kotiin. Lava-autokyyti oli meidän ensimmäinen ja ehdottomasti myös viimeinen. Kuski paineli 150 lasissa ”moottoritiellä”, ohitteli holtittomasti ja keskittyi mun kanssa juttelemiseen enemmän kuin ajamiseen. Nina ja Outi lavalla olivat ihan hätää kärsimässä polttopuiden ja parrujen keskellä. Kotiovella kiitettiin kyydistä (ja hengestämme). Tässä kun ollaan viikko katseltu ja koettu liikennettä, ei tarvitse enää yhtään ihmetellä, mistä johtuu maan korkeat auto-onnettomuuslukemat.. Kaupunki on pieni  ja liikenne ei ole edes kovin ruuhkaista eikä hektistä, mutta ajotyyli on sen sijaan ihan järjetöntä. Mitään kännirajoja ei tietenkään ole. Yhden autokoulun opetusauton olen kyllä nähnyt. Suunnitelmissa on lähteä Durbaniinpäin surffaamaan jossain vaiheessa ja vuokrata auto sinne..katsotaan nyt lähdemmekö sittenkään tähän leikkiin mukaan.

Perjantai-iltana menimme suomalaisjoukkomme kesken Ezulwiniin syömään ja juomaan. Ezulwini on yksi kaunpungin rikkaista alueista, missä turistit ja valkoiset pääasiassa ovat. Paikasta kertoo hyvin se, että törmäsimme siellä myös suomalaiseen yhteyshenkilöömme Jormaan. Kaikki tosiaankin käyvät täällä tietyissä paikoissa ja valkoiset käyvät täällä. Ilmeisesti kaupungin perusbaareihin tarvitsee useimmiten tummaihoisen kaverin mukaan, jotta pääsee edes sisälle. Jaossa on ideana myös se, että paikalliset valkoiset eivät edes halua mennä mustien paikkoihin, ja siis viihtyvät paremmin toistensa seurassa. Mustissa paikoissa jengi on kuulemma aivan päädyissä ja meidän kohdalla jutut tulisivat liikkumaan tasolla ”tuu mun kaa naimisiin!”.. Joten ei tässä nyt sitten tiedä mihin mennä. Nyt syötiin todella perusraflassa ja jatkettiin viereiseen brittipubiksi tekaistuun paikkaa.

Ihmisten jakautuneisuus näkyy täällä tosiaan hyvin selkeästi. Valkoiset pitävät toistensa puoliaan, niin kuin mustatkin. Toinen, mikä jakaa ihmisiä on kuningas. Noin puolet kansalaisista on kuninkaalle sukua ja puolet ei. Kuninkaan sukulaiset ovat monessa asiassa etuoikeutettuja. Tämä näkyy esimerkiksi työllistymisessä (varmaan myös palkoissa). Työpaikat jakaantuvat muutenkin erittäin vahvasti suhteilla ja työpaikkailmoitukset ovat aika näennäisiä. Asiat on hyvin jos on suhteita kuninkaaseen tai valkoisiin. Ilman näitä mahdollisuudet töissä ja elämässä ovat heikot. Siinä ei auta, vaikka koulutus olisi kohdillaan ja kaikki kunnossa. Juuri juttelimme yhden hyvinkoulutetun naisen kanssa, jolla nämä sosiaaliset specksit eivät olleet kovin hyvät ja mahdollisuudet siis aika vähissä. Hän asusteli siskonsa luona ja käy joskus vapaa-ehtoistyössä.. Tilanne ei todennäköisesti tule muuttumaan ainakaan kymmeniin vuosiin. Ja näin pienessä, miljoonana ihmisen maassa, se koettelee osaa aika karkeasti. Valkoiset jakavat paremman luokan työpaikkansa yleensä eteenpäin valkoisille. Esimerkiksi kaupan kassalla ei varmasti ikinä tulla näkemään yhtään valkoista. Työnteon suhteen täällä on erikoista myös se, että rahaa ei välttämättä riitä elämiseen, vaikka kuinka ahkerasti hommia paiskisi.

Lauantaina mä pääsin golffaamaan ja tytöt shoppaileen lämmikkeitä. Täällä on oikeasti kylmä!! On vähän sadellutkin ja lämpötilat olleet päivisin 15-22 ja  öisin kymmenen asteen hujakoilla, niin ollaan kyllä oltu tosi jäässä (- silti vain fyysisesti).  Meistä kukaan ei voinut tätä käsittää, vaikka meille selkeästi etukäteen kylmyydestä kerrottiinkin. Aateltiin vaan, että ”joo joo ehkä afrikkalaisilla on kylmä, mutta kyllähän Me Tiedetään että siellä paistaa aina aurinko ja on kuuma”. Outi ja Nina menivät siis ostamaan lämpimiä vaatteita..ite aattelin pärjäillä näillä, koska jälleen kerran elämässäni laitoin mielelläni golffit etusijalle. J Kaivelin tavaroistani lähimmäksi etikettiä osuvat vaatteet, mutta turhaan. Eihän täällä sekään ole niin justiinsa, -ja hyvä näin. Kaveri sai sovittua meille vapaat pelit koko täällä olomme ajaksi ja lisäksi sain vielä mailatkin sattumalta kaverin kaverilta. Lenkkarit jalassa ja naisten mailat käsissä sitten lähdettiin matkaan. Kyseinen kenttä Royal Swazi, oli maan hienoin (viidestä) eli hyvin perus-, eurooppalaisenoloinen kenttä. Ainoita eroja olivat apinat, pallo- ja bissemyyjät, jotka kiersivät kentällä. Päivän aikana lyötiin rangella pari palloa, pelattiin 9 reikää, käytiin kaupassa ja vähän syömässä. Tähän kaikkeen meni seitsemän tuntia ”afrikanaikaa”.. Suomessa kutakuinkin samaan olisi mennyt puolet vähemmän. Onneksi ei ole kiire minnekään, mutta tällaiset pitkät odotteluntäyteiset pitkät päivät tuntuvat rankemmilta kuin suomalainen suorittaminen. Aikaa menee, mutta mitään ei tapahdu.. Haluan järjestystä tähän maahan! !  

-          -    Enough is enough    -

k

(

We have met the King!!

18.9

- Lähdimme kaikki neljätoista suomalaista ja kolme swazilaista siskoa Umhlanga Reed danceen jonnekin ”1,5 tunnin päähän”. Loppupeleissähän matkaan menikin viisi tuntia. Mentiin siis valtavalle hiekkaaukiolle, minne oli ahtautunu 17 000 ihmistä. Riitin ideana oli, että kuningas voi valita itselleen yhden vaimon lisää jos sille päälle sattuu. Häntä ei ole huvittanut tämä viiteen vuoteen eikä huvittanut nytkään, vaikka tarjolla oli satoja naisia yläosattomissa hetkuttamasssa. Hänelle siis riittää nykyiset 13 sittenkin.. Me ei menty tanssiin, eikä kuningas suostunut valokuvaankaan meiän kaa. Hän kutsuikin meidät kaikki suomalaiset tapaamaan ja kättelemään heitä aitioon. Wuuuu! Kukaan meistä ei ollut ennen tavannut (oikeata;)kuningasta ja hyvin harva täällä swazeissa on päässyt lähellekään. Mä kohentauduin tähän hetkeen niin paljon, että löydyin Swazimaan Timesista seuraavana päivänä! Siis me löydyttiin: Kingi ja mä.

Paluumatkalla hulvattomat siskokset halusivat ottaa stopin baariin jonnekin keskelle heinäpeltopusikkoa.  Mitään muuta ei pilkkopimeässä nähty. Ihmeteltiin kyllä, että mihinkäs meitä nyt oikein viedään. Vielä kun vastaanotto oli vahvasti valkovastainen, niin tuli kyllä mieleen että voisi jättää menemättäkin. Valkovastainen vastaanotto eli pään aukomista ja puhelimen heitto, niin että joku meistä sai sen sitten nostaa jaloistaan.. Swazilaiset siskot tykkäsivät kuitenkin paikasta. Paikkakin alkoi yhtäkkiä täyttyä pimeiden puskien siimeksistä pölähtävistä tyypeistä. Sunnuntai, mutta jengi tuntui olevan kohtuu päissään tai jossain muissa aineissa. Huumeiden käyttö on tosian täällä aika vähäistä, sen sijaan läpikulkureitti Swazilandia on erityisen hyvä sallivan ilmapiirin ja keskeisen sijainnin vuoksi. Kotimatkalla näimme vielä viidet ilmiliekit. Tulipaloja syttyy näin kuivilla säillä herkästi ihan itsestään, syynä voi olla myös kaskeaminen ja tarkoituksenmukainen puskien poltto kotitalon ympäriltä, jotta ketään ylimääräisiä ei pääsisi puskiin väijymään. Vaikkakin seuraavaksi mulle kerrottiin talomurtojen olevan harvinaisia, tai ainakin harvinaisempiakuin muissa Afrikan maissa.. En tosin tiedä, voiko sillä tilastolla vielä kovin paljoa juhlia.. Maanahan tämä on Afrikan maista oikeasti yksi vähiten vaarallisimmista ja päivisin on ihan turvallinen olo liikkua kaupungissa ja missä vain. Lähes kaikki on ystävällisiä ja kunhan muistaa olla jäämättä juttelemaan kenenkään kaa liikaa, niin kaikki on oikein hyvin :)

Zemiä!

Vuoristokauriina

16.9. lauantai

Heräilimme innokkaina (ja vittumaisina) perusfyssareina ajoissa aamiaiselle ja pakkailemaan eväitä. Tarkoituksenamme oli suunnata itsemme ”jossain tässä lähellä” olevalle vuorelle, Sibebe Rockille. Muut jäivät kapuloissaan keräilemään itseään vähän rauhallisemmin edellisyön reissun jäljiltä. Oltiin tosiaan eilen illalla swazilaisten valkoisten (-niitäkin on!) baarissa..vähän tuntui hölmöltä, että ollaan täällä asti ja eksymme sitten sellaiseen paikkaan..Tämäkin on nyt sitten nähty.

Meidän kurmuutus alkoi, kun lähdettiin  käppäileen kylttien mukaan kyseistä vuorta kohti. Saatiin onneksi heti aluksi napattua kompi (pikkubussi, mitkä ajelee missä sattuu ja pysähtyy kun on tarvetta). Vuoren juurella meidät opastettiin seuraamaan keltaisia nuolia, ja näitähän riitti. Luultavasti juuri parhaillamme naureskeltiin ehdotukselle ottaa opas mukaan, kun se tapahtui: kaikki kolme fyssaria painelivat pää kolmantena jalkana oikealle osoittaneen nuolen ohi! Siinä sit vaan höpistiin, kun nuolia ei enää näkynytkään, että ”olishan se opastajapoika siellä alussa voinut kertoa, että nuolet loppuu.. mutta selvitäänhän me ilmankin, tässähän tämä polku menee!”. – vain huolettomista huolettomimmat ja toisaalta myös sinnikkäimmät hönöt toimii näin. Tiedostettiin kyllä, että saatetaan nyt olla väärillä jäljillä, mutta paineltiin silti rinteitä ylös alas iloisina pari tuntia. Tavattiin vuoristonainen ja poika pyykillä, kauriin lailla kivikoissa hyppeleviä poikia, zeniläinen nainen kipuamassa vauvan ja ostosten kanssa rinnettä kevyemmin ylös kuin me alas, lehmiä, shamaani ja hulppeita maisemia. Kahden tunnin kohdalla huomasimme jopa, että kylläpä täällä vuorella onkin hiljaista(kun vain itse on hiljaa). Käännyttiin paluumatkalle veden puutteen, pimeän tulon ja, nyt tunnustetun, eksymisen tainnuttamina. Palatessa tarkastettiin kriittisellä eksymispisteellä, että mikä meni pieleen ja löydettiin se yksi ohitettu nuoli. Olihan meidän ”pakko” viellä kiivetä sitten sille itse oikealle Sibabe Rockille ja pystyimme olemaan tyytyväisiä, Jee!

Hostellille päästyämme meitä vastassa oli ensimmäinen sähkökatkos. Juuri kun olimme päivän odottaneet pääsevämme paistelemaan lihojamme. Tässä ei tosiaan voinut tietää kestäisikö se tunnin vai kolme päivää, joten kevyen vuoristopäivän päälle saimme vielä eräillä tulet pystyyn. Paisti maistui grillattuna toki todella hyvältä! Kaikkemme antaneina menimme nukkumaan heti yhdeksältä, peruslauantai.Vuoristoilma väsyttää!

Oottelua..

African Style

Lähdimme haikean odottavalla ja jännittyneellä fiiliksellä keskiviikkona klo 19 Suomesta. Torstai aamuna 10 oltiin Johannesbourgissa. Lennot sujui lepposasti, kunnes jouduin pelastaan yhden naisen pulasta. Hän eikä kukaan muukaan ylettäny koneen ylähyllylle naisen käsilaukkuun. Onneks musta on aina näissä apua! Pääsin siis kiipeilemään ylös hakemaan sen kassin. Päivän hyvä työni, muuta ei sitten tullutkaan tehtyä kuin ODOTELTUA.

Meillähän oli hyvin tiedossa, että Afikassa saa odotella kaikkea. Tunnin odotus on normaali ja kolme tuntiakin vielä perus. Päästiin tähän sisälle heti alkuunsa , kun bussi tuli pari tuntia myöhässä hakemaan. Siinä vaiheessa yks meistä puuttui, annettiin rinkat kyytiin ja sanottiin, et täytyy odottaa vielä kolmaskin mukaan. Bussikuski sit päättikin, että odotelkaa te täällä, nii ne heittää rundin ja palaa kohta. Rundihan kesti ja kesti. Siinä nousi jo epäuskoisia ajatuksia toiminnan järkevyydestä: ”nii tässä ollaa maailman vaarallisimmassa kaupungissa ja annettin rinkat bussin kyytiin ja itte seistään edelleen tässä pysäkillä. Hyvä”. Kyytiin päästyämme bussikuskimme oli oikein kiireisenä, mutta kierrettiin ympäri Johannesbourgia säätämässä jotain passia. Loppupeleissä lähdettiin uudestaan lentokentältä, ja nyt siis kolme ja puoli tuntia myöhässä! Matkalla kuski kysyi, halutaanko pysähtyä vessaan.Oltiin sitten vessaan menossa, kun kuski vielä kiireissään lisää "5minutes, we are already Late!!! " . Me vaan repeiltiin. Ei oikein tienny enää, mistä tässä ollaan näin hädissään, kun koko päivä vaan hengailtu ja odoteltu.

Etelä-Afrikassa oli avaraa, tasaista ja kuivaa, ihan niin kuin perusmielikuvissakin. Swazimaan puolelle päästyämme maasto muuttui vuoristoiseksi ja metsiäkin aika paljon. Täältä hostellilta alas kaupunkiinkin on kilometrin korkeusero. Oltiin auringonlaskun aikaan paikkeilla ja kaikkialla oli mukavannäköistä. Pimeä tuli kuudelta, joka on toki meidän päivittäinen kotiintuloaikamme. Hostellissakin mentiin afrikkalaiseen tapaan: heille ei ollu tullu tietoo meiän tulosta, joten meille ei myöskään ollu huonetta. Nina ja Outi sai sängyt viereisestä neljän hengen huoneesta ja mä yhen miehen huoneesta. Semirasistina voisin sanoo, että kaikki on kyllä suomalaisia, että ei tässä mitään :D Tää hostelli on tosiaan lähes täysin suomalaiskommuunina. Suihku oli perusjäätävä, piristävä iltasuihku. Onneksi uima-altaan vesi kuulemma lämpenee hyvin nopeasti, nyt kun ilmakin on koko ajan kuumenemassa.

Huomenna säädetään adapeterit ja puhelinkorit yms.. Etelä-afrikassa tosiaan puhelin vielä toimi, täällä ei toivoakaan.

Nyt matkalainen simahtaa, Hyvää yötä!

Lähtökuopissa "paikkaan, jota ei täällä mainita"

http://www.google.com/maps?q=swazimaa&layer=c&ll=-26.463812,31.156883&cbll=-26.463812,31.156883&photoid=po-298239&z=7&ei=cp1vTprgGYj0sgaxh_SnBw&sa=X&oi=geocode_result&ct=photo-link&cd=1&resnum=3&ved=0CDYQ8wEoADAC



Tossa linkki Mbabanen karttaan. Mbabane on siis Swazimaan pääkaupunki ja siellä tulen asusteleen seuraavan pari kuukautta. Aika pieni kaupunkihan se on, että eksyä ei välttämättä ehdoin tahdoin tarvi. Kattelin, että golfkenttäkin on ihan lähettyvillä, - jees :) jos tulee tylsää, niin varmasti on sitten jotain tekemistä vapaallakin, ei siis tarvi hätäillä :D

Huomenna siis lähtö Vantaan, Frankfurtin ja Johannesbourgin kautta Mbabaneen. Kaikkein eniten jännittää osuus hml-vantaa, sillä työkaverini A. Janetski on luvannu kuskata tän osuuden. Kuulemma varmistaakseen maasta poistumiseni.. Kiitos tästä Antti!:D Kotipuolessa oon maininnu reissusuunnitelmista välttelevän tiivistetysti ihan vain säästääkseni äitin hermoja ja verenpainetta. Tänää kerroin kaupungin, seurauksena päivittelyä ja muutama fakta eliniän odotteesta sielläpäin...(on muuten 48v, keski-ikä 32v.) Viime viikolla mulle vielä esitettiin kysyvä toteamus, että tosiaan sitten olen lähdössä..? -Kyllähän minä olen! ..seurauksena päivittelyä ja tulinen esittely Afrikan ja Swazimaan tilanteesta. Jätin iskän kuuntelemaan tätä esitelmää.. - Olen siis kyllä itsekin ottanut asioista hieman selvää. Heinäkuussa heille selvisi, että ei en tosiaan ole perunut suunnitelmiani. Ja se oli maaliskuu, kun sanoin syksyn työharjottelustani Swazimaassa. Silloin käytiin läpi, kuinka osan tarvii sitten ottaa syksy hermolomaa ja hankkia unilääkkeet tämmösen seurauksena. Jotenka, tässä kesä onkin sitten vältelty asiaa mainitsemasta. Nyt se ois sitten tosi asia :) ...nii viimesen viikon on tänne Hakalanniemen jääkaappiin ilmestyny kaikenlaisia Maiskun lempiruokia... :P ehkä mua ei vieläkään oteta todesta vaan koitetaan näinkin kovin keinoin houkutella jäämään :D ...yleensähän olen kuitenkin varsin vakavasti otettava!

Rinkkaan(-kiitos veljeni) saa tällä kertaa pakata vähän erilaista kamaa:

- huivi, kuulemma tapana käyttää ja erittäin suositeltavaa myös peittää itsensä siihen
- taskulamppu, sähkökatkot kohtuu yleisiä (äitin lähteiden mukaan kestävät ainakin viikon verran..tai viikkoja)
- kompassi, haluan tietää missä meen
- mittanauha, jos ei paikkakunnalla ookaan mitää fyssarivälineitä :O?? ..
- kamera, löysin sen juuri autosta "pelkääjän paikan" jalkamaton alta (!?)
- kännykkä, vaikka Suomen liittymä ei siellä sitten toimi tosiaan ollenkaan
- läppäri, ei sitä vaan voi hylätä yksin kotiin!
- i pod, Kiitos Mörssi :)
- vuoden 1960 sanakirja, Kiitos Iskälle
- vaatteita, mitä ei ikinä muutoin käyttäisi: Shortsit ja hameet pitäis olla polviin asti ( -hetkinen näinhän lukee kai myös golfetiketissä?:O) sekä paidoiksi mahdollisimman vähän härskejä t-paitoja.

Näillä mennään. Kylmäänkin saa kyllä varautua, koska illat ja yöt ovat kuulemma aika kylmiä. ORANSSIT villasukat ovat siis myös mukana (kiitos jälleen Mörssi:).


Toivotaan, että pääsen Swazeissa nettiin ja tarinoimaan, mutta Älkää pelätkö, jatkossa en varmasti kirjota mitään näin pitkää! Hajoilkaa myrskyihin! mä lähen nyt =) ...äh ähh:D ..saattaa toki huutelu kostautua, kun joulukuussa palaan tänne tärisemään varmastikin tuplasti muihin nähden..

Pyörittelin hetken aikaa palloo, ja sieltähän se löyty: Swazimaa. Tonne mä meen! TJ 7